Alexandran lähdöstä oli kulunut kuukausia, ja Flynnien perheessä elämä kulki normaalia sääntöä noudattaen eteenpäin. Eräänä hyvin kauniina ja kesäisenä päivänä Heidi viimein rohkaistui ja lähti kohti Twinbrookin urheilustadionia. Hän oli jo hyvin pitkään, aivan lapsuutensa ensiajoista lähtien haaveillut pääsevänsä joskus työskentelemään sinne, ja nyt hän aikoi toteuttaa unelmansa. Vakavana hän asteli kohti valtavaa Sinkkustadionia vilkuillen välillä epäröiden ympärilleen. Hän kuitenkin piti kiinni päätöksestään. Hän ei antaisi enää minkään pilata tätä hetkeä.



Jonkin ajan kuluttua Heidi asteli leveästi hymyillen Sinkkustadionin lasisten ovien taakse ja työnsi ne auki. Hän katsahti sivulle ja tutki tiiliseinää.
"Tämä on nyt minun uusi työpaikkani", hän henkäisi kääntäen sitten katseensa takaisin eteen. Nainen kiiruhti autoon ja otti suunnakseen kuntosalin.



Matkassa ei kestänyt kauaakaan, ja pian Heidi oli vaihtanut mukaan ottamansa paidan ja shortsit päälleen ja alkoi sitten tekemään alkuverryttelyitä musiikin tahtiin. Hän mietti, mitä Benny mahtoi kotona tehdä. Voi, kuinka paljon hän tuota miestä rakastikaan... Heidi ei kertakaikkiaan ymmärtänyt, mitä olisi tehnyt, jos ei olisi tavannut Bennyä. Hän ei olisi luultavasti saanut edes rohkeutta mennä hakemaan työpaikkaa Sinkkustadionilta, sillä Benny häntä oli eniten siihen kannustanut.



Heidi oli hankkinut itselleen uuden, kesäisemmän tyylin, ja nyt hän oli kaupungilla tekemistä tai seuraa vailla. Hän katseli haikeasti merelle käyden läpi nuoruuttaan. Lopulta, ollessaan jo 9-vuotissyntymäpäiviensä kohdalla, hän havahtui muistelmistaan.
Minunhan piti tulla tänne pitämään hauskaa, ei muistelemaan... Mutta eipä täällä näy ketään, kenen kanssa voisin jotakin tehdä, Heidi mietti ja kaivoi puhelimen taskustaan. Hän soitti taksin, eikä kulunut kauaakaan, kun hän kuuli sen jo tööttäävän takanaan.



Kotiin päästyään nälkäinen Heidi kiiruhti keskenään keskustelevien Heimon ja Biancan ohi jääkaapille ja otti sieltä palan herkullisen näköistä limettipiirakkaa. Hänen istuuduttuaan pöytään myös Benny saapui keittiöön ja istui naista vastapäätä heidän pieneen pöytäänsä. He juttelivat niitä näitä, mutta pian Heidi kertoi olevansa jo hyvin väsynyt, tiskasi astiansa ja lähti yläkertaan.



Heidi istahti vaatteet vaihdettuaan sängyn omalle puolelleen ja veti peiton päälleen. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän oli jo syvässä unessa, ja pian hänen nukahtamisensa jälkeen yläkertaan saapui myös Benny.
"Hyvää yötä, rakas", hän kuiskasi Heidin korvaan ja käänsi sitten kylkeään. Miten he pärjäisivätkään ilman toisiaan?



Muutamia viikkoja myöhemmin oli Benny pyytänyt Heidiä tulemaan Twinbrookin rannan epäviralliseen päätyyn pukeutuneena niin kauniisiin vaatteisiin kuin mitä hän suinkin löysi. Heidi oli kysellyt, minkä vuoksi he eivät voisi mennä aivan yhtä hyvin samaan paikkaan kaikkien muidenkin kanssa ja miksi hänen täytyi pukea ylleen juhla-asu, mutta Benny oli vain sanonut, että hänellä olisi tärkeää asiaa eikä haluaisi kenenkään muun olevan paikalla häiritsemässä. Nyt Heidi seisoi hiekalla upouusine korkokenkineen ja kauniine vaatteineen. Hän odotteli jännittyneenä Bennyä saapuvaksi. Heidi yritti arvailla, mitä miehellä olikaan mielessään, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi keksinyt tälle mitään järkevää selitystä.



Heidi seisoskeli yksinään rannalla vielä jonkin aikaa, kunnes viimein kuuli askelia takanaan. Hän kääntyi ympäri ja näki Bennyn, joka hänkin oli pukeutunut juhla-asuunsa. Benny kiirehti Heidin luo ja halasi naista.
"Olen odottanut", Heidi sanoi hiljaa. "Anteeksi, minulla oli... Valmisteltavaa", Benny sanoi heidän irroittautuessaan toisistaan. Heidi katsoi kummastuneena Bennyn salaperäistä ilmettä.
"Sinulla taisi olla jotakin asiaa? Minulla on tänään vielä töitä..." nainen huomautti vilkaisten Bennyn oudosti pullottavaa taskua.



"No, käynkin sitten suoraan asiaan", Benny sanoi naurahtaen ja polvistui Heidin eteen.
"Mitä sinä nyt, Benny?"



Benny alkoi salaperäisesti hymyillen kaivelemaan taskuaan. Heidi yritti nähdä, mitä Benny kaavaili, mutta hän peitti naisen näkökentän kädellään.
"Benny, et kai sinä nyt sentään... Hei, pilailetko sinä!"



Benny kaivoi taskustaan pienen rasian ja avasi sen Heidin eteen.
"Voi Benny rakas..!" Heidi sai sanotuksi. Hän peitti hämmästyneenä suunsa käsillään.
"Heidi Oona Loikkala", Benny aloitti, "tuletko vaimokseni?" Heidi nyökkäsi onnenkyyneleen valuessa pitkin hänen poskeaan. "Tottakai!"



Varoen Benny otti kauniin, kiiltävän sormuksen rasiasta pujottaakseen sen tuoreen kihlattunsa sormeen. Heidi ihasteli sormusta, ja hänen yhtäkkiä huudahtaessaan jotakin Benny säikähti niin, että oli tiputtaa sormuksen kädestään.
"Olen kihloissa! Olen kihloissa maailman ihanimman miehen kanssa!"



"En olisi ikinä arvannut tämän olevan syy, miksi kutsuit minut tänne!" Heidi huudahti peittäen jälleen suunsa kädellään.
"Voi Benny... Tämä on aivan ihana!" hän sanoi sitten ja kiitteli Bennyä moneen kertaan.
"Vain parasta sinulle, kultaseni", mies vastasi hymyillen, nousi ja kaappasi sitten Heidin syleilyynsä.



He halasivat pitkään, kunnes lopulta sen iloisen hetken keskeytti Heidin puhelin, joka pärähti soimaan.
"Anteeksi, täytyy vastata", hän hymähti Bennylle ja kaivoi sitten kännykkänsä maassa makaavasta laukustaan.
"Heidi", nainen murahti puhelimeen. Kuka oikein kehtasi häiritä hänen tärkeää hetkeään?
"Missä oikein vitkastelet, sinun pitäisi olla jo töissä!" hänen työnantajansa vihainen ääni kuului langan toisesta päästä. Heidi voihkaisi ja löi miehelle luurin korvaan. "Voi Benny, anteeksi kovasti, mutta minun täytyy mennä. Olen jo myöhässä!" hän huudahti Bennylle ja lähti juoksemaan mäkeä ylös. Hänen onnekseen stadionille ei ollut kovin pitkä matka.



Heidin kadottua näköpiiristä Benny kaivoi oman puhelimensa taskustaan ja näppäili äitinsä numeron.
"Voi äiti, hän suostui!" hän huudahti puhelimeen. Biancan suu loksahti auki.
"Tekö olette nyt sitten kihloissa? Voi, paljon onnea! Rakas pieni poikani... Kuin vasta eilen olisit ollut pieni käärö sylissäni!" Benny lopetti puhelun melko pian ilmoitettuaan tulevansa suorinta tietä kotiin.



Sinä samaisena yönä, kaikkien jo nukkuessa, hiippaili murtovaras heidän tontillaan. Raidalliseen paitaan ja mustiin housuihin pukeutunut rosvo hiipi varovasti ikkunoiden ohi ja tiirikoi vaivattomasti oven auki.



Varkaan pahaksi onneksi varashälytin oli kuitenkin täydessä toiminnassa, ja alkoi hänen kävellessään ohi piipata niin kovaa, että talon jokainen asukas varmasti heräsi. Se lähetti myös automaattisesti tiedotteen poliisiasemalle, jotta sieltä osattaisiin lähettää joku hätiin. Varas murahti ja oli jo pinkomassa pakoon, kun Heimo hyppäsi ylös sängystä ja katkaisi varkaan matkan lyhyen sulkemalla oven.



Murtovaras lähti sen enempiä odottelematta harppomaan kohti lasista takaovea, mutta hänen vastassaan olikin raivoisalta näyttävä Bianca, joka tosiasiassa oli niin unenpöpperössä, ettei ollut edes ehtinyt vielä huomioida varasta.



Varas pysähtyi huomatessaan olevansa umpikujassa. Hän taisikin tosiasiassa olla melkoinen pelkuri, kun säikähti kahta kilttiä vanhusta, joiden ohi olisi päässyt hyvinkin helposti. Hän yritti käsillään peitellä kasvojaan Biancalta, joka edelleen vain seisoi paikallaan.



Pian myös Heidi ja Benny saapuivat unenpöpperöisinä alakertaan ja kauhistuivat nähdessään varkaan. Ei kulunut kauaakaan, kun poliisi juoksi ovesta sisään. Silloin myös Bianca heräsi todellisuuteen ja alkoi panikoimaan varkaan hypätessä poliisin kimppuun. Pian poliisi makasi lattialla ja murtautuja pinkoi ovesta karkuun.



Benny asteli ulos ovesta ja tähyili ympärilleen siltä varalta, että murtovaras jäi johonkin lähettyville. Hänestä ei kuitenkaan näkynyt enää merkkiäkään.
"Kylläpä tuo poliisi olikin harvinaisen huono tappelija", hän huokaisi itsekseen ja painui sitten takaisin sisään.



Benny seikkaili usein kaatopaikoilla tarkoituksenaan löytää uusia romuja keksintöjä varten. Eräänä päivänä hänen ollessaan tapansa mukaisesti kaivelemassa romukasoja, mies kiinnitti huomionsa vähän kauempana häämöttävään aurinkovarjoon.
"Tästä voi olla hyötyä", hän mutisi ja lähti viemään varjoa autolle.



Biancan tehtyä varjon vanhan, räsyisen kankaan tilalle uuden siitä tulikin yllättävän hieno. He siirsivätkin pienen pöytänsä ulos ja laittoivat varjon siihen, jonka jälkeen ostivat ruokapöytään pari uutta tuolia. Pihapöytä olikin erityisesti Heidin mieleen ja hän ihastelikin sitä kauemmin kuin kukaan muu.



Seuraavana aamuna Bennyn herättyä mies lampsi suoraan keittiöön aikeenaan etsiä jääkaapista itselleen mahantäytettä. Siellä hänen näkökenttäänsä ilmestyi vohveleita kokkaava Heidi, joka oli ottanut itseään niskasta kiinni ja päättänyt opetella kokkaamaan.
"Älä huoli", Heidi sanoi haukotellen, "kyllä siellä vielä vähän ruokaa on. Tai no, oikeastaan yhdelle, joten minä päätin koittaa itse kokata jotakin." Benny nyökkäsi ja otti jääkaapista lautasellisen pastaa, joka sinne oli eilisillalta jäänyt.



Loppujen lopuksi Heidi onnistuikin kokkaamaan koko perheelle vohveleita, ja pian hän oli jo ottanut itselleen lautasellisen ja kiiruhtanut raikkaaseen kesäaamuun syömään. Hän hengitti keuhkonsa täyteen puhdasta ilmaa ja haukkasi välillä pari palaa vohvelistaan. Kuinka ihana elämä hänelle olikaan suotu.



Syötyään Heidi ilmoitti muulle perheelle lähtevänsä erään ystävänsä kanssa kaupunkiin. Hän istui autoon ja lähti nopeasti liikkeelle, jotta ei myöhästyisi ystävän kanssa sovitusta tapaamisesta. Nyt kaupungilla näyttikin olevan paljon enemmän ihmisiä kuin silloin, kun Heidi oli viimeksi ollut keskustassa. Eihän se mikään ihmekään ollut, sillä nyt oli sunnuntai - siis vapaapäivä - ja kellokin näytti vasta puolta yhtä. Heidi parkkeerasi autonsa teatterin eteen ja juuri kun oli astunut ulos, hän kuuli kännykkänsä pirisevän laukussaan.



"Olen pahoillani, Heidi, mutta en pääsekään tulemaan. Minulle tuli esteitä, mutta ehkä voimme nähdä joku toinen kerta", Heidi kuuli ystävänsä äänen langan toisessa päässä.
"Ai... No, kai me voimme nähdä muulloin", Heidi huokaisi, hyvästeli ystävänsä ja sulki puhelimen.



Laitettuaan puhelimensa takaisin laukkuunsa Heidi kuuli takaansa tutun äänen, mutta ei saanut mieleensä, kuka sen omisti.
"Heidi, hei!" Tuo pirteä huudahdus sai hänet kääntymään ympäri.
"Eh... Vilja?" hän kysyi nopeasti tunnistettuaan hänen ikäisensä, vaaleahiuksisen naisen.
"Niin, Heidi! Pitkästä aikaa", nainen sanoi leveästi hymyillen.



Heidi katsoi Viljaa tarkasti. Oliko se todella hän? Tuo katala nainen, hänen ainainen vihamiehensä. Silloin kauan sitten, heidän ollessaan yläasteella, oli Vilja aiheuttanut Heidille monen monta surullista hetkeä ja mustaa silmää. Aina he olivat tapelleet jostakin, joskus käyttäen jopa fyysistä väkivaltaa. Toden sanoen Heidi jopa hieman pelkäsi Viljaa. Lopulta hänen mietelmänsä keskeytti Viljan huudahdus.
"Heidi, haloo?"



"Vilja, mitä ihmettä sinä oikein teet täällä?" Heidi kysyi ihmeissään. "Voisin kysyä samaa sinulta", Vilja huokaisi.
"Miten niin? Minähän asun täällä, olen asunut jo monen monta vuotta", Heidi vastasi katsoen naista ymmällään. Ei kai hän vain olisi muuttanut samaan kaupunkiin? Ei kai?
"Niin minäkin", Vilja naurahti. Heidin suu loksahti auki. "Mikä mukava yhteensattuma!"



"Kuule Heidi, me olemme molemmat aikuisia naisia. Ehkä meidän ei pitäisi vihata toisiamme kuin mitkäkin teinit", Vilja sanoi hymyillen ja elehtien villisti käsillään. "Oletko tosissasi? Tai siis, tietenkin..." Heidi takelteli ihmeissään. Hän ei olisi ikinä voinut uskoa, että tuo nainen haluaisi sovinnon.



Heidi ja Vilja katsoivat hetken toisiaan aivan hiljaa. "No, olen kuullut, että olet kihloissa. Pitääkö se paikkansa?" Vilja kysyi lopulta. Heidi katsoi naista ihmeissään. "Kyllä, kihlauduin jonkin aikaa sitten Bennyn kanssa", hän myönsi, vaikka ihmettelikin, miten Vilja saattoi sen tietää. "Minä, tuota..." Vilja aloitti yskäisten muutaman kerran, "olen naimisissa." Hän väänsi kasvoilleen tekohymyn. Valhe näytti uppoavan Heidiin.



Hetken päästä Heidin täytyi lähteä. Hän kuitenkin antoi Viljalle osoitteensa, jotta tämä voisi joskus tulla käymään. Iloisena sovusta Heidi lähti tallustamaan kohti autoa. Vilja taas jäi paikalleen seisomaan hymyillen viekkaasti.
Kaikki meni kuten suunnittelin, hän ajatteli naurahtaen hiljaa. Tuo typerä nainen luulee oikeasti, että haluaisin sovinnon... Ei ikinä! Hän ei tunne minua, Vilja Järvenperää!